rakastan sinua vaikka hylkäisit minut nyt
jos jätät minut nyt et koskaan enää löydä
halusin midaksen kosketuksen edelliseen
ja hän muuttuikin kullaksi, turhaksi ja tarpeettomaksi
sinne en enää palaa

jos koskaan tavoitan olen ehkä onnellisempi kuin nyt
vaikka on vaikeaa kuvitella onnellisempaa kuin nyt

mitä muuta tarvitsee kuin
huutavia ihmisiä ja silti upeaa puhetta
kylmän sään ja silti syyskuun yön

Tyttö piirsi ympyrän keskelle lattiaa. Se oli juuri tarpeeksi suuri, jotta siinä mahtui seisomaan kenkien koskettamatta ympyrän rajaviivaa. Ennen istui nurkassa ja antoi vaeltavien henkien mellastaa keskiössään. Uudet rajat oli nyt piirretty pienemmiksi. Niin olisi varmasti helpompaa pysytellä siinä keskellä, itse omassa keskiössään, muiden tuuppimatta.

Niin pitkään oli ollut epävakaista. Nyt oli vain hiljaista, minä ihmettelin mihin tuulikin oli kadonnut. Minäkin olin epävakaa, epätietoinen. Harvoin muistan yöllisiä näkyjäni, lähinnä pieniä katkelmia, jos jotakin. Mutta sen minä muistan kuin kirkkaan tähden: minä olin soittanut hänelle. (Mistä olin saanut numeron? Unessa kaikki on mahdollista.) Kysymykseni, tai toteamukseni, jälkeen tuli tyhjyys ja luulin, että hän oli katkaissut puhelun niin hiljaa, etten ollut sitä edes kuullut. Ja yhtäkkiä hän lauloi. Eikä se, että äänensä olisi saanut sydämeni räjähtämään, vaan tunne joka äänen mukana virtasi. Mitä hän lauloi, en muista, mutta tiedän, että siinä oli kaipuuta ja halua ja kaikki ne esteet välillämme. Ja minä vain kuuntelin, en vastannut, sillä en kyennyt puhumaan.

Olen päättänyt kokeilla kaikenlaista hieman uuttakin, jotta visiot pysyisivät virtaavina. Tänään aion mennä ulos, Teltan ulkopuolelle (en sisäpuolelle kalliilla lipulla ja kuitenkin ottaen ne kolme-neljä olutta...), otan mukaani kahvia ja herkkuja ja luonnoslehtiön, johon voin kirjoittaa tai piirtää, jos jotain tulee mieleen. Tai voi vain istua ja kuulostella ja katsella ihmisiä ja ehkä ystävätkin sitten liittyvät seuraan. Ja on lämmin ja elokuun ilta.

"Ajatukseni muuttuivat tosiksi, ne saivat värejä ja muotoja, ne alkoivat muokata todellisuutta - tai tulevaisuutta. Siksi siis aloin puhua niitä ääneen. Enkä niin, että olisin puhunut itsekseni; minä puhuin sinulle. Vaikka tiesin sinun olevan toisaalla, jossain muualla, en tuntenut välimatkaa oli sitä sitten sata sekuntia tai kilometriä. Tiesin, että kaikki todellinen luo todellisuutta ja olin varma että sanat ulottuivat sinuun, ehkä uniisi jos ei korviisi."

"Haluaisin tietää miten sinä rakastat." Siinä vasta aloitus!

Tässä minä ottamassa uusia vaikutteita ja visioimassa...